Hieman ennen nt-ultraa juttelin ystävälleni, että vauvanalku vatsassani on muutaman sentin mittainen, sillä on kädet ja jalat, kaikki sen rakenteet ovat jo aika lailla kohdillaan. Muutama sentti pientä ihmisen alkua, ja silti se näyttää jo lähes valmiilta. Miniatyyri-ihminen. Enpä silloin tiennyt, että oikeasti se pieni hauras elämä kohtuni suojassa oli lakannut olemasta jo paljon aiemmin.
Joka tapauksessa koko asia tuntui käsittämättömältä. Ovulaatiosta hedelmöittymiseen, munasolun kiinnittymiseen, ensimmäisten solujen jakautumisesta alkaen huimaa vauhtia eteenpäin. Päivä päivältä kohti kokonaista uutta ihmistä, uusia kokemuksia, tarinoita, elettyä elämää. Hänen kauttaan sitten aikanaan jälleen uusia ihmisiä, kokemuksia, tarinoita, elettyjä elämiä.
Miten ihmeessä meitä voikaan olla täällä niin paljon, kun koko tapahtumaketju on niin herkkä kaikissa sen vaiheissa? Niin paljon kriittisiä vaiheita ja elintärkeitä kehittyviä osasia.
Olen ateisti, mutta joskus tällaisten asioiden edessä saattaisin jopa pienen hetken uskoa jonkinlaiseen jumalaan.
Hei,
VastaaPoistaPäädyin blogiisi mutkan kautta ja koin heti tarpeelliseksi kommentoida. Ensinnäkin olen todella pahoillani keskenmenosta. Tiedän mitä käyt läpi. Kaikki ne toiveet ja odotukset ovat murskattu.
Itsellä oli viime vuonna myös keskenmeno keväällä. Spontaani keskenmeno alkoi rv 11+4. Alkio oli kuollut pari-kolme viikkoa aikaisemmin. Silloin kuulin ensimmäisen kerran miehenikin itkevän, seitsemän yhdessä vietetyn vuoden jälkeen.
Syksyllä seurasi kohdunulkoinen raskaus. En ehtinyt kuin viikon tietää olevani raskaana, ja tästä selvisimmekin ehkä helpommin.
Kuitenkin nämä kaksi tapahtumaa yhdessä saivat aikaan sen, että ymmärsin, että elämän alulle saanti ja sen kehittyminen toimivaksi yksilöksi todellakin on jonkinlainen ihme. Ja sanottakoon, että itsekin olen enemmän ateisti kuin jotain muuta.
Nyt olen jälleen raskaana raskausviikolla 18 ja edelleen pidän tätä ihmeenä. Kuinka niistä kahdesta pienestä solusta voi muodostua oikea ihminen? Miten ne solut, joista uusi rakentuu, tietävät mihin mennä ja kuinka toimia? Pelko menettämisestä on vahvasti läsnä. Ei sitä uskalla luottaa kun vasta sitten kun se pieni oikeasti on sylissä.
Toivon sinulle voimia selvitä tästä vaikeasta, mutta kasvattavasta kokemuksesta. Sitä, mitä tällaisesta seuraa, ei voi täysin ymmärtää, kuin toinen saman kokenut.
Jos sinua kiinnostaa lukea enemmän kokemuksistani niin blogini on
http://ihmettaodottaen.blogspot.fi/
Hei, ja lämmin kiitos kommentistasi. Ihanaa kuulla, että noiden kokemusten jälkeen olet nyt jo noin pitkällä. Toivon sydämestäni, että kaikki menee loppuun asti hyvin! Blogisi menee ehdottomasti lukulistalleni.
Poista