Olihan näissä tapahtumissa jotain hyvääkin. Ei keskenmenossa sinänsä niin paljoa, mutta joissakin asioissa, joihin se johti sekä siinä, että sain olla alkuvuoden verran raskaana.
Opiskelut. Sain pitkään viimeistelyä vailla roikkuneet jatko-opintoni vihdoin päätökseen. Olen opiskellut työn ohella ja ollut luvattoman laiska jo pitkään. Opinnäytetyö odotteli keskeneräisenä todella pitkään. Raskausuutisesta toivuttuani aloin hirvittävällä vimmalla kirjoittaa työtä valmiiksi - oli pakko valmistua, niin kauan kuin vointi vielä oli sellainen, että pystyin hoitamaan opintoja loppuun. Loppurykäisyn tuloksena sain työn lähes valmiiksi jo ennen keskenmenoa ja kun sen jälkeen sain taas itseni koottua, palautin työn sen enempää miettimättä. No, sain siitä hyvän arvosanan, kaikki opinnot on nyt suoritettu ja valmistun reilun kuukauden kuluttua. Melkein puolitoista vuotta myöhässä aikataulusta ja en isomahaisena, kuten vain hieman aiemmin luulin, mutta silti tyytyväisenä suoritukseen.
Tupakka. Olin onnistunut jo aiemmin vähentämään tupakointia vain satunnaisiin poltteluihin. Nyt edellisestä käryttelystä on reilut kolme kuukautta, se tapahtui ennen joulua. Raskausuutisen jälkeen en luonnollisestikaan edes harkinnut satunnaistakaan polttelua ja keskenmenonkaan jälkeen en ole enää sortunut edes satunnaiseen tupakointiin.
Realismi. Tämä on ihan suoranaista seurausta keskenmenosta. Jos tulisinkin uudelleen raskaaksi, suhtautuisin realistisemmin ja olisin varovaisempi, ainakin alkuvaiheessa. Minulla on tähän asti käynyt elämässäni aika hyvä tuuri kaiken suhteen, en ole vielä joutunut kohtaamaan kovin suuria pettymyksiä tai menetyksiä. Nyt ymmärrän, että kyllä vaan ne ikävätkin asiat voivat osua omalle kohdalle. Kaikki ei aina mene niin kuin haluaisi eikä elämän kaikkia käänteitä voi suunnitella valmiiksi.
Ystävät. Sain kokea, miten uskomattoman hienoja ihmisiä minulla onkaan lähelläni. Kaikki ne, joille olen asiasta puhunut, ovat olleet todella kannustavia ja rohkaisevia ja kuuntelevia korvia on riittänyt. Yksikään ei ole töksäytellyt mitään tökeröä, vaikka omakohtaisia kokemuksia ei kovin monella olekaan ollut.
Kipukokemus. Siitä kirjoitinkin aiemmin. Se oli tärkeä minulle.
Tiedän, mitä haluan. Vielä muutama vuosi sitten en ollut ollenkaan varma, haluaisinko koskaan lapsia. Se on vahvistunut oikean miehen tavattuani. Kuitenkin tämä kokemus oli sellainen suunnannäyttäjä, minkä jälkeen olen aivan täydellisen varma: kyllä, minä haluan lapsia. Ja sopiva hetki esikoiselle olisi kyllä vaikka heti, tämän valmiimmaksi minä tai mieheni emme enää voi tulla tai elämäntilanne yhtään sopivammaksi.
Parisuhde. Yhteinen, kipeä kokemus, jolloin kumpikin oikeasti näyttää heikkoutensa ja avuttomuutensa, on hitsannut meitä vielä tiiviimmin yhteen. Siinä hänen vierellään on minun paikkani ja häneen voin luottaa kaikessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti