Arvattavaa oli, että jossakin vaiheessa se tulisi vastaan - joku tuttavapiiristä kertoo vauvauutisia. Laskettu aika on syksyllä, suunnilleen samoihin aikoihin kuin meidänkin pienen olisi ollut aika tulla. Heille jo toinen, meillä ei vielä ensimmäistäkään. En osaa olla erityisen katkera, surullinen tai pettynyt, en ainakaan vielä. Olo on lähinnä haikea. Noin se olisi meilläkin pitänyt mennä. Menikin toisin, eikä sille mitään voi.
Se onkin ollut ehkä vaikeinta hyväksyä: että asialle ei vain voi mitään. En ole koskaan ollut pahin mahdollinen kontrollifriikki, ottanut aika tyynesti vastaan sen mitä on tullut, mutta huomannut kuitenkin myös sen, että omilla valinnoilla ja tekemisillä voi usein vaikuttaa oman elämän suuntaan. Sekä hyvässä että pahassa. Se on myös opettanut ottamaan vastuuta omista valinnoista. Vaan keskenmenolle kun ei voinut tehdä mitään, ei yhtään mitään. Se on aika pysäyttävää.
Huomenna alkaisi kuudestoista viikko. Mahani olisi varmaan jo sen kokoinen, ettei asia olisi kenellekään enää epäselvä. Nukkuisin ehkä huonommin, väsyisin herkemmin, söisin kuin hevonen. Odottelisin, milloin tunnen ensimmäiset liikkeet. Olisin ehkä ostanut jo joitakin vauvanvaatteita. Mies silittelisi kasvavaa vatsaani, olisimme jo melkein kuin pieni perhe. Kaikissa ajatuksissani keskiössä olisi "sitten kun se syntyy", elämä kulkisi väistämättä kohti sitä suurinta mahdollista ihmettä. Identiteettini kehittyisi viikko viikolta aina vain enemmän sitä kohti, että kohta minä olen äiti ja me olemme perhe.
Vaan kun ei, niin sitten ei. Elämä on palaillut aika lailla normaaliin rytmiin. Koko raskaus tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Kolmen viikon takainen ultrakäynti tuntuu kuin painajaisunelta, josta heräsin hikisenä vapisten ja joka vähitellen haalistuu. Tapahtuiko se oikeasti? Työkiireet vievät ajatuksia tehokkaasti muualle. Teen suunnitelmia, aikatauluja ja budjetteja ensi syksylle. Sillä siinähän minä edelleen olen silloinkin, saman työpöydän ääressä, tekemässä ihan samoja juttuja kuin tähänkin asti, soittelemassa loputtomia puheluita ja lähettämässä satoja sähköposteja, viettämässä lounastaukoja samojen tyyppien kanssa. Jauhamassa samoja juttuja, maanantaiväsymystä, viikonlopun hengähdyshetkiä, laskeskelemassa päiviä seuraavaan lomaan ja sitten taas huokailemassa, miten se loma niin äkkiä loppuikin. Se hauras äidin alku identiteetistäni on hautautunut jonnekin taka-alalle, odottamaan mahdollisesti jonnekin kauas tulevaisuuteen. Päällimmäisenä dominoi taas työminä, se tunnollinen suorittaja.
Koska en voi hallita sitä, milloin minusta tulee äiti vai tuleeko ikinä, teen asioita, jotka voisivat antaa edes pienen häivähdyksen hallinnan tunteesta tässä asiassa. Kuukautiskiertoani pohtiessani kaivoin esille kaikki kalenterini, jotka löysin ja kasasin niistä samaan taulukkoon kaikki kuukautismerkintäni. Syksystä 2009 tähän päivään asti. Tulos oli niin pelottava, että melkein toivoin, etten olisikaan tehnyt sitä. 15-vuotiaasta alkanut hormoniehkäisyjaksojen ja luomujaksojen vuorottelu ovat aiheuttaneet sen, että minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut säännöllistä, luonnollista kuukautiskiertoa. Se siitä hallinnasta. En pysty tutkimaan tätä asiaa edes sen vertaa, että minulla olisi edelleenkään hajuakaan siitä, milloin mahdollisesti ovuloin. Kehoni ei välitä kalentereista paskan vertaa, se toimii juuri niin kuin sitä huvittaa.
Töissä pystyn sentään aikatauluttamaan tekemiseni kuukauden tarkkuudella. Parasta siis pitää kontrolli sillä puolella ja tässä toisessa asiassa taas jatkaa niin kuin tähänkin asti - katsomalla, mitä tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Vaan kun minä tahdon ja haluan ja on pakko saada kaikki nyt heti ja aika kuluu niin tuskaisen hitaasti!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti