Kohti seuraavia tarinoita

Blogi on pysynyt hiljaisena. Alkuvuosi on mennyt vauhdikkaasti ohitse ja on hämmästyttävää, että mennään jo ihan kevään kynnyksellä. Olo on pysynyt hyvänä ja maha kasvanut niin, että ei ole enää epäselvää, mistä se johtuu. Ensimmäiset liikkeet tunsin jo varhain, raskausviikolla 16, ja päivä päivältä liiketuntemukset voimistuvat. Vilkkaimpina hetkinä maha oikein tärisee potkujen voimasta.

Nyt on käynnistymässä jo 22. raskausviikko. Rakenneultra on takana ja saimme ihastella kuvaa vilkkaasta pienestä ihmisenalusta, jolla oli jokainen osanen paikallaan. Ja selvisihän siellä sekin, että meille odotetaan poikaa. Ultra taisi olla se käännekohta, kun ymmärsin rakastuvani vielä syntymättömään pieneen poikaani. En hullaantumalla rakastuvani, päättömästi ja kaikennielevästi niin kuin silloin joskus muihin suuriin rakkauksiini. Ennemminkin upposin rauhallisesti kokonaisvaltaiseen, syvään, täysin ennenkokemattomaan kiintymykseen ja onnentunteeseen. Hän on ollut eri tavalla todellinen sen jälkeen, kun ultrassa oli kaikki hyvin ja uskalsin vihdoin antaa itselleni kokonaan luvan luottaa tämän raskauden sujumiseen ja siitä nauttimiseen.

Tämä blogi on tullut nyt tiensä päähän. Tämä oli tärkeä tuki pahimman surun ja uuden raskauden kaipuun keskellä, mutta raskaudesta en ole halunnut kirjoittaa. Niiden tuntemusten purkamiseen on toiset väylät. Tavallaan en myöskään koe oikeutetuksi ja luvalliseksi sitä, että kertoisin täällä onnestani.

Kiitos.

2015

Uusi vuosi alkoi. Vuosi, jolloin elämä tulee mitä todennäköisimmin muuttumaan täysin.

Noin viikko sitten oli niskaturvotusultra. En oikeastaan jännittänyt sitä etukäteen, vasta sairaalalle kävely nosti muistoja ja tunteita pintaan. Edellisellä kerralla odottelimme odotushuoneessa vuoroamme arvaamatta, että kohta saisimme todella huonoja uutisia. Seuraavana päivänä ottaisin tyhjennyslääkkeet ja kokisin elämäni siihen asti kovimmat kivut - sekä henkiset että fyysiset.

Pulssi kohosi, kun odottelimme tällä kertaa vuoroamme. Onneksi meneillään oli parikin erilaista tutkimusta, joihin liittyviä kyselykaavakkeita täytin odottelun lomassa. Sai keskittyä johonkin konkreettiseen.

Pelkoon tai jännittämiseen ei kuitenkaan ollut mitään syytä. Kaikki oli hienosti. Sikiö vastasi viikkoja, sydän sykki kauniisti, kaikki raajat löytyivät oikeilta kohdiltaan ja vauhtia riitti. Tuntui kummalliselta, että siellä se reilut viisisenttinen kaveri sätkii ja viuhtoo koko ajan, enkä minä tunne vielä mitään.

Niskapoimun mittauskin antoi normaalit lukemat ja pari päivää myöhemmin tuli myös verikokeista kirje kotiin. Suurentunutta riskiä Downin syndroomaan ei ole. 

Viikkoja on tänään tasan 13. Pahimmat riskiajat ovat siis takana päin. Maha alkaa työntyä näkyviin jo niin paljon, että ei tätä juuri enää salaillakaan. Tärkeimmät ihmiset toki tietävätkin jo.

Jospa vähitellen alkaisin uskoa, että kaikki voi sittenkin mennä ihan hyvin, ja antaisin itselleni luvan kiintyä siihen pieneen ihmeeseen, joka sisälläni kasvaa.