Blogi on pysynyt hiljaisena. Alkuvuosi on mennyt vauhdikkaasti ohitse ja on hämmästyttävää, että mennään jo ihan kevään kynnyksellä. Olo on pysynyt hyvänä ja maha kasvanut niin, että ei ole enää epäselvää, mistä se johtuu. Ensimmäiset liikkeet tunsin jo varhain, raskausviikolla 16, ja päivä päivältä liiketuntemukset voimistuvat. Vilkkaimpina hetkinä maha oikein tärisee potkujen voimasta.
Nyt on käynnistymässä jo 22. raskausviikko. Rakenneultra on takana ja saimme ihastella kuvaa vilkkaasta pienestä ihmisenalusta, jolla oli jokainen osanen paikallaan. Ja selvisihän siellä sekin, että meille odotetaan poikaa. Ultra taisi olla se käännekohta, kun ymmärsin rakastuvani vielä syntymättömään pieneen poikaani. En hullaantumalla rakastuvani, päättömästi ja kaikennielevästi niin kuin silloin joskus muihin suuriin rakkauksiini. Ennemminkin upposin rauhallisesti kokonaisvaltaiseen, syvään, täysin ennenkokemattomaan kiintymykseen ja onnentunteeseen. Hän on ollut eri tavalla todellinen sen jälkeen, kun ultrassa oli kaikki hyvin ja uskalsin vihdoin antaa itselleni kokonaan luvan luottaa tämän raskauden sujumiseen ja siitä nauttimiseen.
Tämä blogi on tullut nyt tiensä päähän. Tämä oli tärkeä tuki pahimman surun ja uuden raskauden kaipuun keskellä, mutta raskaudesta en ole halunnut kirjoittaa. Niiden tuntemusten purkamiseen on toiset väylät. Tavallaan en myöskään koe oikeutetuksi ja luvalliseksi sitä, että kertoisin täällä onnestani.
Kiitos.
