Blogi on pysynyt hiljaisena. Alkuvuosi on mennyt vauhdikkaasti ohitse ja on hämmästyttävää, että mennään jo ihan kevään kynnyksellä. Olo on pysynyt hyvänä ja maha kasvanut niin, että ei ole enää epäselvää, mistä se johtuu. Ensimmäiset liikkeet tunsin jo varhain, raskausviikolla 16, ja päivä päivältä liiketuntemukset voimistuvat. Vilkkaimpina hetkinä maha oikein tärisee potkujen voimasta.
Nyt on käynnistymässä jo 22. raskausviikko. Rakenneultra on takana ja saimme ihastella kuvaa vilkkaasta pienestä ihmisenalusta, jolla oli jokainen osanen paikallaan. Ja selvisihän siellä sekin, että meille odotetaan poikaa. Ultra taisi olla se käännekohta, kun ymmärsin rakastuvani vielä syntymättömään pieneen poikaani. En hullaantumalla rakastuvani, päättömästi ja kaikennielevästi niin kuin silloin joskus muihin suuriin rakkauksiini. Ennemminkin upposin rauhallisesti kokonaisvaltaiseen, syvään, täysin ennenkokemattomaan kiintymykseen ja onnentunteeseen. Hän on ollut eri tavalla todellinen sen jälkeen, kun ultrassa oli kaikki hyvin ja uskalsin vihdoin antaa itselleni kokonaan luvan luottaa tämän raskauden sujumiseen ja siitä nauttimiseen.
Tämä blogi on tullut nyt tiensä päähän. Tämä oli tärkeä tuki pahimman surun ja uuden raskauden kaipuun keskellä, mutta raskaudesta en ole halunnut kirjoittaa. Niiden tuntemusten purkamiseen on toiset väylät. Tavallaan en myöskään koe oikeutetuksi ja luvalliseksi sitä, että kertoisin täällä onnestani.
Kiitos.
perjantai 27. helmikuuta 2015
maanantai 5. tammikuuta 2015
2015
Uusi vuosi alkoi. Vuosi, jolloin elämä tulee mitä todennäköisimmin muuttumaan täysin.
Noin viikko sitten oli niskaturvotusultra. En oikeastaan jännittänyt sitä etukäteen, vasta sairaalalle kävely nosti muistoja ja tunteita pintaan. Edellisellä kerralla odottelimme odotushuoneessa vuoroamme arvaamatta, että kohta saisimme todella huonoja uutisia. Seuraavana päivänä ottaisin tyhjennyslääkkeet ja kokisin elämäni siihen asti kovimmat kivut - sekä henkiset että fyysiset.
Pulssi kohosi, kun odottelimme tällä kertaa vuoroamme. Onneksi meneillään oli parikin erilaista tutkimusta, joihin liittyviä kyselykaavakkeita täytin odottelun lomassa. Sai keskittyä johonkin konkreettiseen.
Pelkoon tai jännittämiseen ei kuitenkaan ollut mitään syytä. Kaikki oli hienosti. Sikiö vastasi viikkoja, sydän sykki kauniisti, kaikki raajat löytyivät oikeilta kohdiltaan ja vauhtia riitti. Tuntui kummalliselta, että siellä se reilut viisisenttinen kaveri sätkii ja viuhtoo koko ajan, enkä minä tunne vielä mitään.
Niskapoimun mittauskin antoi normaalit lukemat ja pari päivää myöhemmin tuli myös verikokeista kirje kotiin. Suurentunutta riskiä Downin syndroomaan ei ole.
Viikkoja on tänään tasan 13. Pahimmat riskiajat ovat siis takana päin. Maha alkaa työntyä näkyviin jo niin paljon, että ei tätä juuri enää salaillakaan. Tärkeimmät ihmiset toki tietävätkin jo.
Jospa vähitellen alkaisin uskoa, että kaikki voi sittenkin mennä ihan hyvin, ja antaisin itselleni luvan kiintyä siihen pieneen ihmeeseen, joka sisälläni kasvaa.
Noin viikko sitten oli niskaturvotusultra. En oikeastaan jännittänyt sitä etukäteen, vasta sairaalalle kävely nosti muistoja ja tunteita pintaan. Edellisellä kerralla odottelimme odotushuoneessa vuoroamme arvaamatta, että kohta saisimme todella huonoja uutisia. Seuraavana päivänä ottaisin tyhjennyslääkkeet ja kokisin elämäni siihen asti kovimmat kivut - sekä henkiset että fyysiset.
Pulssi kohosi, kun odottelimme tällä kertaa vuoroamme. Onneksi meneillään oli parikin erilaista tutkimusta, joihin liittyviä kyselykaavakkeita täytin odottelun lomassa. Sai keskittyä johonkin konkreettiseen.
Pelkoon tai jännittämiseen ei kuitenkaan ollut mitään syytä. Kaikki oli hienosti. Sikiö vastasi viikkoja, sydän sykki kauniisti, kaikki raajat löytyivät oikeilta kohdiltaan ja vauhtia riitti. Tuntui kummalliselta, että siellä se reilut viisisenttinen kaveri sätkii ja viuhtoo koko ajan, enkä minä tunne vielä mitään.
Niskapoimun mittauskin antoi normaalit lukemat ja pari päivää myöhemmin tuli myös verikokeista kirje kotiin. Suurentunutta riskiä Downin syndroomaan ei ole.
Viikkoja on tänään tasan 13. Pahimmat riskiajat ovat siis takana päin. Maha alkaa työntyä näkyviin jo niin paljon, että ei tätä juuri enää salaillakaan. Tärkeimmät ihmiset toki tietävätkin jo.
Jospa vähitellen alkaisin uskoa, että kaikki voi sittenkin mennä ihan hyvin, ja antaisin itselleni luvan kiintyä siihen pieneen ihmeeseen, joka sisälläni kasvaa.
lauantai 29. marraskuuta 2014
Syke
Edellisen kirjoituksen jälkeen pelko painui joksikin aikaa taka-alalle ja tilalle tuli ihmeellisen rauhallinen ja luottavainen olo. Ehkä auttoi, kun kirjoitin tunteestani, sillä siitä ei ole kovin helppo puhua. Keskityin siis nauttimaan rauhasta ja seesteisyydestä. Raskausoireet jatkuivat entisellään eli varsin lievinä, lähinnä pienenä muistutuksena siitä, että jokin on nyt eri tavalla.
Muutamia päiviä sitten nekin vähäiset oireet kuitenkin lievenivät entisestään. Rintoja aristi edelleen, mutta ei enää niin paljoa. Huolestuin. Keskenmennyt raskauskin oli niin vähäoireinen ja silloinkin oireet lievenivät niihin aikoihin, kun alkio kuoli. Tosin en osannut silloin oikeastaan edes ajatella, että se olisi huono merkki.
Toissapäivänä menimme varhaisultraan, aiemmin kuin oli alunperin tarkoitus, mutta en kestänyt odotella enää pidempään. Tunteet vaihtelivat varovaisesta optimismista selkeään varmuuteen ja sitten taas epätoivoon siitä, että jotain on varmasti pielessä.
Vaan ei ollut. Ultrassa löytyi yksi 10-millinen alkio oikeasta paikasta, kaikki oli juuri niin kuin pitääkin olla. Lääkäri arvioi alkion olevan jopa pari päivää omia laskujani suurempi, joten kehitys on edennyt ihan oikeassa tahdissa.
Näimme molemmat ruudulta omin silmin, miten sen pienen möykyn pieni sydän sykki. Kun lääkäri laittoi sykkeen kuuluviin, kyyneleet tulivat. Se jumputus oli ehkä kaunein ääni ikinä.
Tiedän kyllä, että edelleen voi tapahtua ihan mitä tahansa, niinhän kävi viimeksikin. Ensimmäinen etappi on kuitenkin ylitetty ja voin ehkä rauhoittua hetkeksi. Juuri nyt minä olen raskaana.
Muutamia päiviä sitten nekin vähäiset oireet kuitenkin lievenivät entisestään. Rintoja aristi edelleen, mutta ei enää niin paljoa. Huolestuin. Keskenmennyt raskauskin oli niin vähäoireinen ja silloinkin oireet lievenivät niihin aikoihin, kun alkio kuoli. Tosin en osannut silloin oikeastaan edes ajatella, että se olisi huono merkki.
Toissapäivänä menimme varhaisultraan, aiemmin kuin oli alunperin tarkoitus, mutta en kestänyt odotella enää pidempään. Tunteet vaihtelivat varovaisesta optimismista selkeään varmuuteen ja sitten taas epätoivoon siitä, että jotain on varmasti pielessä.
Vaan ei ollut. Ultrassa löytyi yksi 10-millinen alkio oikeasta paikasta, kaikki oli juuri niin kuin pitääkin olla. Lääkäri arvioi alkion olevan jopa pari päivää omia laskujani suurempi, joten kehitys on edennyt ihan oikeassa tahdissa.
Näimme molemmat ruudulta omin silmin, miten sen pienen möykyn pieni sydän sykki. Kun lääkäri laittoi sykkeen kuuluviin, kyyneleet tulivat. Se jumputus oli ehkä kaunein ääni ikinä.
Tiedän kyllä, että edelleen voi tapahtua ihan mitä tahansa, niinhän kävi viimeksikin. Ensimmäinen etappi on kuitenkin ylitetty ja voin ehkä rauhoittua hetkeksi. Juuri nyt minä olen raskaana.
maanantai 10. marraskuuta 2014
Pelko
Testiviiva on vahvistunut melkein kontrolliviivan vahvuiseksi ja nyt pystyn jo käymään vessassa ilman, että olen joka kerta varma vuodon alkamisesta. Raskausoireita ei ainakaan vielä ole erityisen paljoa, mutta kuitenkin jotain: rintoja aristaa edelleen (paljon!), mahaa turvottaa, väsyttää, janottaa, nälättää, viluttaa. On varmaan ihan normaalia, että keskenmenon kokeneena pelko on enemmän tai vähemmän läsnä. Kaikki on niin haurasta juuri nyt ja alitajuisesti yritän varautua siihen, jos tämäkin otetaan minulta pois.
Oikealla puolella edelleen ajoittain tykyttelevä keltarauhanen on viime päivinä aiheuttanut huolta ja koetan vakuutella itselleni, että se kuuluu asiaan ja häviää kyllä itsekseen, kunhan istukka alkaa toimia. Varhaisultraan on kolmisen viikkoa, siellä viimeistään pitäisi varmistua, että raskaus on varmasti oikeassa paikassa. Kaikenlaisia kauhukuvia sitä osaakin itselleen kehitellä kun tietää, mikä kaikki voikaan mennä pieleen...
Olen kertonut tästä vanhemmilleni sekä parille läheiselle ystävälle. Mitäpä sitä salailemaan, he ovat yrityksestä koko ajan tienneet ja samat ihmiset olivat tukena silloinkin, kun kaikki ei sujunut niin kuin piti. Onnittelujen vastaanottaminen vaan on niin kovin vaikeaa.
En tiedä vielä, miten tälle blogille käy. Tämä oli keskenmenoon liittyvien tuntemusten purkupaikka ja päiväkirja uudelle yritykselle, mutta en oikein koe omaksi jutukseni kirjoitella raskauden edistymisestä, ainakaan mitenkään ihan tavanomaiseen tapaan. Katsotaan, miten käy.
Oikealla puolella edelleen ajoittain tykyttelevä keltarauhanen on viime päivinä aiheuttanut huolta ja koetan vakuutella itselleni, että se kuuluu asiaan ja häviää kyllä itsekseen, kunhan istukka alkaa toimia. Varhaisultraan on kolmisen viikkoa, siellä viimeistään pitäisi varmistua, että raskaus on varmasti oikeassa paikassa. Kaikenlaisia kauhukuvia sitä osaakin itselleen kehitellä kun tietää, mikä kaikki voikaan mennä pieleen...
Olen kertonut tästä vanhemmilleni sekä parille läheiselle ystävälle. Mitäpä sitä salailemaan, he ovat yrityksestä koko ajan tienneet ja samat ihmiset olivat tukena silloinkin, kun kaikki ei sujunut niin kuin piti. Onnittelujen vastaanottaminen vaan on niin kovin vaikeaa.
En tiedä vielä, miten tälle blogille käy. Tämä oli keskenmenoon liittyvien tuntemusten purkupaikka ja päiväkirja uudelle yritykselle, mutta en oikein koe omaksi jutukseni kirjoitella raskauden edistymisestä, ainakaan mitenkään ihan tavanomaiseen tapaan. Katsotaan, miten käy.
lauantai 8. marraskuuta 2014
Mitä oikein tapahtuu?
Tämä tärppikierto oli yksi samanlainen muiden joukossa. Ovulaatio ilmoitteli itsestään (oikealta) myöhään, kuten aina. Ajoitus osui vielä jotenkin todella huonosti sellaiselle viikolle, kun sekä minä että mies oltiin vuoron perään työmatkalla. En osaa paikallistaa tarkkaa ovulaatiopäivää, mutta joko joku uimareista selvisi hengissä riittävän pitkään tai ajoitus osui kaikesta tähtäilemättömyydestä huolimatta juuri tasan oikeaan kohtaan. Oli miten oli, lopputulos on nyt viiva tikussa.
Ovulaation jälkeen kipuilut oikeassa munasarjassa jatkuivat, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Samoin rinnat tulivat todella kipeiksi heti ovulaation jälkeen, mutta niin kävi viime kierrossakin ilman, että kyse oli raskaudesta. Yhdelle kaverilleni näitä hieman ihmettelin jo melkein pari viikkoa sitten, mutta unohdin pian koko jutun.
Viime viikonloppuna, eli ehkä noin viikko ovulaation jälkeen, minulta tuli parin-kolmen päivän ajan ruskeaa tuhruvuotoa, välillä seassa oli vähän punaisempaakin pisaraa. Minullahan on näitä välivuotoja ollut silloin tällöin ja usein kuukautisetkin ovat alkaneet ensin parin päivän tuhruttelulla. Menkkoja ei kuitenkaan alkuviikosta kuulunut. Tuo vuotelukin unohtui positiiviseen testiin asti, jolloin mieleeni juolahti, olisiko kyseessä voinut olla kiinnittymisvuoto. Edellisestä raskaudesta en sellaista muista.
Seuraava merkki oli armoton vitutus (anteeksi). Alkuviikosta olin töissä (ja kotonakin) todella pahalla päällä ja kaikkien naamat pännivät niin paljon, että en jaksanut istua edes yhteisillä kahvihetkillä. Ennen positiivista testiä sain myös töissä yhden pikkuruisen vastoinkäymisen vuoksi itkukohtauksen. Onneksi olin yksin omassa työhuoneessani, mutta normaalia tuo ei todellakaan ollut. Minulla on töissä mukavaa ja tykkään lähimmistä työkavereistani ihan valtavasti, ja hankalissakin tilanteissa kyllä hallitsen tunteeni ja pidän pokkani. Silti en tuostakaan osannut vielä mitään arvata.
Se, mikä sai tekemään ensimmäisen testin jo keskiviikkona iltapäivällä laimeasta päiväpissasta, oli paineentunne alavatsassa, yhdistettynä jo pitkään kipeinä olleisiin rintoihin. Ne olivat ne selvimmät merkit edellisessäkin raskaudessa ja varsinkaan sitä vatsan paineentunnetta en ole koskaan aiemmin missään muussa yhteydessä tuntenut. Silti olin edelleenkin ihan varma, että mielikuvitus nyt vain temppuilee.
Kiertopäivä oli vasta 33/noin 35, mutta tulos oli silti plussa. Jätin tikun kylppäriin ja kävin varmaan kymmenen kertaa tarkistamassa, että siinä on ihan oikeasti toinenkin viiva. Haalea, mutta silti niin selkeä, ettei sitä tarvinnut sen enempää tulkita. Se tunti, jonka vielä jouduin odottelemaan miestä kotiin, oli melkoisen pitkä.
Sen jälkeen onkin sitten jännitetty, alkaako viiva vahvistua vai jääkö tämä kemialliseksi. Joka kerta vessassa käydessä olen varma, että vuoto on alkanut. Toistaiseksi homma näyttää etenevän ihan mukavasti - liuskatestin viiva vahvistuu pikkuhiljaa, vaikka tasavahvaa viivaa en ainakaan vielä saa. Pakko oli siis käydä ostamassa pari digitestiäkin, josta sain eilisaamuna tulokseksi raskaana 2-3. Testailen lähiaikoina uudestaan, muuttuuko tulos. Ehkä sitten voi huokaista helpotuksesta, edes hetkeksi.
Sen verran kerkesin jo mennä asioiden edelle, että varasin varhaisultran joulukuun alkuun. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö ultrassa käytäisi mahdollisimman pian ja vaikka vielä toisenkin kerran ennen np-ultraa, jos vaan vähänkin koen sen tarpeelliseksi. En halua enää ikinä kokea samanlaista shokkiuutista kuin silloin maaliskuussa.
Hyvin varovaisin askelin siis mennään eteenpäin ja katsellaan päivä kerrallaan, mihin tilanne oikein kehittyy. Toivotaan parasta, mutta varaudutaan pahimpaan.
Jos tällä kertaa parhain tapahtuu, niin minusta tulee äiti ja miehestäni isä heinäkuussa 2015.
Ovulaation jälkeen kipuilut oikeassa munasarjassa jatkuivat, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Samoin rinnat tulivat todella kipeiksi heti ovulaation jälkeen, mutta niin kävi viime kierrossakin ilman, että kyse oli raskaudesta. Yhdelle kaverilleni näitä hieman ihmettelin jo melkein pari viikkoa sitten, mutta unohdin pian koko jutun.
Viime viikonloppuna, eli ehkä noin viikko ovulaation jälkeen, minulta tuli parin-kolmen päivän ajan ruskeaa tuhruvuotoa, välillä seassa oli vähän punaisempaakin pisaraa. Minullahan on näitä välivuotoja ollut silloin tällöin ja usein kuukautisetkin ovat alkaneet ensin parin päivän tuhruttelulla. Menkkoja ei kuitenkaan alkuviikosta kuulunut. Tuo vuotelukin unohtui positiiviseen testiin asti, jolloin mieleeni juolahti, olisiko kyseessä voinut olla kiinnittymisvuoto. Edellisestä raskaudesta en sellaista muista.
Seuraava merkki oli armoton vitutus (anteeksi). Alkuviikosta olin töissä (ja kotonakin) todella pahalla päällä ja kaikkien naamat pännivät niin paljon, että en jaksanut istua edes yhteisillä kahvihetkillä. Ennen positiivista testiä sain myös töissä yhden pikkuruisen vastoinkäymisen vuoksi itkukohtauksen. Onneksi olin yksin omassa työhuoneessani, mutta normaalia tuo ei todellakaan ollut. Minulla on töissä mukavaa ja tykkään lähimmistä työkavereistani ihan valtavasti, ja hankalissakin tilanteissa kyllä hallitsen tunteeni ja pidän pokkani. Silti en tuostakaan osannut vielä mitään arvata.
Se, mikä sai tekemään ensimmäisen testin jo keskiviikkona iltapäivällä laimeasta päiväpissasta, oli paineentunne alavatsassa, yhdistettynä jo pitkään kipeinä olleisiin rintoihin. Ne olivat ne selvimmät merkit edellisessäkin raskaudessa ja varsinkaan sitä vatsan paineentunnetta en ole koskaan aiemmin missään muussa yhteydessä tuntenut. Silti olin edelleenkin ihan varma, että mielikuvitus nyt vain temppuilee.
Kiertopäivä oli vasta 33/noin 35, mutta tulos oli silti plussa. Jätin tikun kylppäriin ja kävin varmaan kymmenen kertaa tarkistamassa, että siinä on ihan oikeasti toinenkin viiva. Haalea, mutta silti niin selkeä, ettei sitä tarvinnut sen enempää tulkita. Se tunti, jonka vielä jouduin odottelemaan miestä kotiin, oli melkoisen pitkä.
Sen jälkeen onkin sitten jännitetty, alkaako viiva vahvistua vai jääkö tämä kemialliseksi. Joka kerta vessassa käydessä olen varma, että vuoto on alkanut. Toistaiseksi homma näyttää etenevän ihan mukavasti - liuskatestin viiva vahvistuu pikkuhiljaa, vaikka tasavahvaa viivaa en ainakaan vielä saa. Pakko oli siis käydä ostamassa pari digitestiäkin, josta sain eilisaamuna tulokseksi raskaana 2-3. Testailen lähiaikoina uudestaan, muuttuuko tulos. Ehkä sitten voi huokaista helpotuksesta, edes hetkeksi.
Sen verran kerkesin jo mennä asioiden edelle, että varasin varhaisultran joulukuun alkuun. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö ultrassa käytäisi mahdollisimman pian ja vaikka vielä toisenkin kerran ennen np-ultraa, jos vaan vähänkin koen sen tarpeelliseksi. En halua enää ikinä kokea samanlaista shokkiuutista kuin silloin maaliskuussa.
Hyvin varovaisin askelin siis mennään eteenpäin ja katsellaan päivä kerrallaan, mihin tilanne oikein kehittyy. Toivotaan parasta, mutta varaudutaan pahimpaan.
Jos tällä kertaa parhain tapahtuu, niin minusta tulee äiti ja miehestäni isä heinäkuussa 2015.
torstai 6. marraskuuta 2014
Paluu
Reilut kaksi kuukautta vierähti nopeasti. Kierrot sinä aikana olivat jotakuinkin samanlaisia kuin tähänkin asti, eli pitkiä.
Tässä kuluvassa kierrossa lopetin ovulaation tikuttamisen lopullisesti. Kivuista ja kalenterista osasin paikallistaa sen suunnilleen sinne kiertopäivien 20-23 paikkeille.
Onnistuin vihdoinkin lopettamaan stressaamisen ja märehtimisen. Edes ovulaatioaika ei saanut paineita aikaiseksi, viihdyttiin makkarin puolella juuri tasan sen verran kuin oli fiilistä. Söin kiltisti edelleen kaikki lisäravinteeni ja höpöhöpönappini, mutta muuten elelin ihan miten sattui. Tein välillä ihan liikaa töitä, olin väsynyt ja stressaantunut. Toisaalta taas vietin mukavia hetkiä miehen kanssa sekä tapasin ystäviäni, juhlin, käytin alkoholia juuri sen verran kuin maistui, söin hyvin ja huonosti ja liikaa ja välillä liian vähän, polttelin jopa tupakkaa sen kummemmin sitä miettimättä. Tein opiskelusuunnitelmia ensi vuoden puolelle ja laskeskelin jo valmiiksi, minkä verran pisteitä saan jatko-opintojen hakuvaiheessa. Suunniteltiin pientä reissua vuodenvaihteen tienoille. Mietittiin myös alustavasti, että ensi vuoden puolella voisi olla uudelleen yhteyksissä klinikalle.
Mitä hyötyä tästä oli?
Pää tyhjeni.
Sain aidosti ajatukset raskausasioista ihan muualle.
Riitelyt miehen kanssa jäivät pois.
Minusta tuli taas helpompi, mukavampi, hyväntuulisempi ja stressittömämpi ihminen.
... ja eilen tein positiivisen raskaustestin.
Tässä kuluvassa kierrossa lopetin ovulaation tikuttamisen lopullisesti. Kivuista ja kalenterista osasin paikallistaa sen suunnilleen sinne kiertopäivien 20-23 paikkeille.
Onnistuin vihdoinkin lopettamaan stressaamisen ja märehtimisen. Edes ovulaatioaika ei saanut paineita aikaiseksi, viihdyttiin makkarin puolella juuri tasan sen verran kuin oli fiilistä. Söin kiltisti edelleen kaikki lisäravinteeni ja höpöhöpönappini, mutta muuten elelin ihan miten sattui. Tein välillä ihan liikaa töitä, olin väsynyt ja stressaantunut. Toisaalta taas vietin mukavia hetkiä miehen kanssa sekä tapasin ystäviäni, juhlin, käytin alkoholia juuri sen verran kuin maistui, söin hyvin ja huonosti ja liikaa ja välillä liian vähän, polttelin jopa tupakkaa sen kummemmin sitä miettimättä. Tein opiskelusuunnitelmia ensi vuoden puolelle ja laskeskelin jo valmiiksi, minkä verran pisteitä saan jatko-opintojen hakuvaiheessa. Suunniteltiin pientä reissua vuodenvaihteen tienoille. Mietittiin myös alustavasti, että ensi vuoden puolella voisi olla uudelleen yhteyksissä klinikalle.
Mitä hyötyä tästä oli?
Pää tyhjeni.
Sain aidosti ajatukset raskausasioista ihan muualle.
Riitelyt miehen kanssa jäivät pois.
Minusta tuli taas helpompi, mukavampi, hyväntuulisempi ja stressittömämpi ihminen.
... ja eilen tein positiivisen raskaustestin.
torstai 18. syyskuuta 2014
Tauon paikka
No niin, lääkärin tuomio tutkimustuloksista on kuultu.
Kaikki on sekä minun hormonitoiminnassani että miehen siittiöissä niin hyvin kuin vain voi olla. Kaikki mahdolliset arvot ovat viitearvojen sisällä, miehen osalta osa tuloksista jopa normaalia parempia. Lääkärikin hymyili, että harvemmin tälle klinikalla näin priimoja näytteitä päästään edes analysoimaan.
Keskusteltiin lääkärin kanssa jatkosta. Hän ei näe mitään estettä sille, etteikö raskaus alkaisi omia aikojaan ennemmin tai myöhemmin. Ja itse haluaisin ajatella niin, että koska se "ennemmin" -vaihe on jo mahdollisesti ohitettu, niin "myöhemmin" alkaa ehkä olla käsillä - eiköhän siis ala jo tilastolliset onnistumismahdollisuudetkin pikkuhiljaa olla meidän puolella.
Kyselin välivuodoista, eikä hän ollut huolestunut niistäkään. Tarvittaessa tutkimuksia voidaan jatkaa ultraamalla kohdun limakalvo vielä tarkemmin, josko syy tiputteluvuodoille selviäisi sieltä, ja samalla selvittää munanjohtimien aukiolo. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että todennäköisesti munanjohtimissakaan ei mitään vikaa ole, ainakaan molemmissa, kun kerran raskaus on kerran kuitenkin luonnollisesti jo alkanut. Katsellaan tarvetta lisätutkimuksille sitten vaikkapa ensi vuoden puolella.
Ovulaatio taisi kivuista päätellen olla pari päivää sitten. Lopetin testailut ennen positiivista tulosta, joten LH-huippu jäi kuitenkin todistamatta.
Fyysisesti kaikki siis on niin kuin pitääkin.
Psyykkinen puoli taas on hieman toista.
Onnistuttiin miehen kanssa saamaan ensimmäinen kunnon riita aikaiseksi tästä asiasta. Nyt jo, reilun puolen vuoden yrityksen jälkeen! Asia koski oletettua ovulaatiotani ja sen hyödyntämistä, mikä ei väsyneenä arki-iltana oikein ollut ensimmäisenä intresseissä. Minua se turhautti, olinhan taas käyttänyt monta, monta päivää ovulaatiobongailuun. "Tuleeko se vai eikö se tule? Miksi nyt nippaa sieltä ja hetken päästä taas tuolta? Miksei testiviivat vahvistu kunnolla?" Jne.
Päätimme, että nyt oikeasti täytyy lopettaa tämä stressaaminen, sillä mitä pidemmälle tässä mennään, sitä enemmän asia stressaa, vaikka kuinka yrittäisi pitää pään kylmänä. Meidän täytyy pystyä toimimaan tässä asiassa samalla puolella, ei toisiamme syytellen ja painostaen.
Minulle se tarkoittaa sitä, että lopetan ovulaatiotestailut. Tiedän suunnilleen, milloin se yleensä tulee, se saa riittää tai olla riittämättä. Mies haluaisi testailuja jatkaa, mutta hän ei olekaan meistä se, joka joutuu joka kuukausi kusemaan purkkiin ja tikuttelemaan pahimmillaan puolentoista viikon ajan. Se ei todellakaan auta saamaan ajatuksia muihin asioihin. En halua luisua enää enempää siihen tilanteeseen, kun seksistä tulee pelkkää lapsentekohommaa, se on minulle liian tärkeä parisuhteen osa-alue pilattavaksi.
Lisäksi se tarkoittaa minulle sitä, että on mentävä ns. katkolle sekä keskustelupalstojen tutkimisesta että blogeista - omastani ja varmaankin myös muiden. Asiat, joista olen kiinnostunut ja jotka ovat minulle tärkeitä ja ajankohtaisia, aiheuttavat valtavan tiedonjanon. Luen toisten kokemuksia ja tarinoita ja etsin tietoa, niin faktaa kuin mutuakin. Se puolestaan johtaa siihen, että ajatuksia on todella vaikea saada siirrettyä mihinkään muuhun. Tämä lapsentekoprojekti on nyt ollut juuri sellainen ja se ei enää tunnu hyvältä. Haluan päästä takaisin siihen viimeksi kesälomalla vilahtaneeseen huolettomuuteen, haluan ajatella välillä jotakin ihan muuta. Pois kiertopäivien laskemisesta, joka ikisen kehon tuntemuksen ylitulkinnasta, ovulaation kyttäämisestä, kuukautiskierron mukaan elämisestä.
Ehkä keksin jotakin ihan uutta ajateltavaa tilalle. Menen maalauskurssille, alan taas tehdä käsitöitä tai lukea enemmän kiinnostavia kirjoja. Olen jopa miettinyt vielä uusiin jatko-opintoihin hakemista. Tapaan ystäviä useammin. Niin, ja järjestän tietenkin kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa.
Palaan tänne sitten, jos joskus on jotakin kerrottavaa. Nyt on kuitenkin tauon paikka.
Kaikki on sekä minun hormonitoiminnassani että miehen siittiöissä niin hyvin kuin vain voi olla. Kaikki mahdolliset arvot ovat viitearvojen sisällä, miehen osalta osa tuloksista jopa normaalia parempia. Lääkärikin hymyili, että harvemmin tälle klinikalla näin priimoja näytteitä päästään edes analysoimaan.
Keskusteltiin lääkärin kanssa jatkosta. Hän ei näe mitään estettä sille, etteikö raskaus alkaisi omia aikojaan ennemmin tai myöhemmin. Ja itse haluaisin ajatella niin, että koska se "ennemmin" -vaihe on jo mahdollisesti ohitettu, niin "myöhemmin" alkaa ehkä olla käsillä - eiköhän siis ala jo tilastolliset onnistumismahdollisuudetkin pikkuhiljaa olla meidän puolella.
Kyselin välivuodoista, eikä hän ollut huolestunut niistäkään. Tarvittaessa tutkimuksia voidaan jatkaa ultraamalla kohdun limakalvo vielä tarkemmin, josko syy tiputteluvuodoille selviäisi sieltä, ja samalla selvittää munanjohtimien aukiolo. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että todennäköisesti munanjohtimissakaan ei mitään vikaa ole, ainakaan molemmissa, kun kerran raskaus on kerran kuitenkin luonnollisesti jo alkanut. Katsellaan tarvetta lisätutkimuksille sitten vaikkapa ensi vuoden puolella.
Ovulaatio taisi kivuista päätellen olla pari päivää sitten. Lopetin testailut ennen positiivista tulosta, joten LH-huippu jäi kuitenkin todistamatta.
Fyysisesti kaikki siis on niin kuin pitääkin.
Psyykkinen puoli taas on hieman toista.
Onnistuttiin miehen kanssa saamaan ensimmäinen kunnon riita aikaiseksi tästä asiasta. Nyt jo, reilun puolen vuoden yrityksen jälkeen! Asia koski oletettua ovulaatiotani ja sen hyödyntämistä, mikä ei väsyneenä arki-iltana oikein ollut ensimmäisenä intresseissä. Minua se turhautti, olinhan taas käyttänyt monta, monta päivää ovulaatiobongailuun. "Tuleeko se vai eikö se tule? Miksi nyt nippaa sieltä ja hetken päästä taas tuolta? Miksei testiviivat vahvistu kunnolla?" Jne.
Päätimme, että nyt oikeasti täytyy lopettaa tämä stressaaminen, sillä mitä pidemmälle tässä mennään, sitä enemmän asia stressaa, vaikka kuinka yrittäisi pitää pään kylmänä. Meidän täytyy pystyä toimimaan tässä asiassa samalla puolella, ei toisiamme syytellen ja painostaen.
Minulle se tarkoittaa sitä, että lopetan ovulaatiotestailut. Tiedän suunnilleen, milloin se yleensä tulee, se saa riittää tai olla riittämättä. Mies haluaisi testailuja jatkaa, mutta hän ei olekaan meistä se, joka joutuu joka kuukausi kusemaan purkkiin ja tikuttelemaan pahimmillaan puolentoista viikon ajan. Se ei todellakaan auta saamaan ajatuksia muihin asioihin. En halua luisua enää enempää siihen tilanteeseen, kun seksistä tulee pelkkää lapsentekohommaa, se on minulle liian tärkeä parisuhteen osa-alue pilattavaksi.
Lisäksi se tarkoittaa minulle sitä, että on mentävä ns. katkolle sekä keskustelupalstojen tutkimisesta että blogeista - omastani ja varmaankin myös muiden. Asiat, joista olen kiinnostunut ja jotka ovat minulle tärkeitä ja ajankohtaisia, aiheuttavat valtavan tiedonjanon. Luen toisten kokemuksia ja tarinoita ja etsin tietoa, niin faktaa kuin mutuakin. Se puolestaan johtaa siihen, että ajatuksia on todella vaikea saada siirrettyä mihinkään muuhun. Tämä lapsentekoprojekti on nyt ollut juuri sellainen ja se ei enää tunnu hyvältä. Haluan päästä takaisin siihen viimeksi kesälomalla vilahtaneeseen huolettomuuteen, haluan ajatella välillä jotakin ihan muuta. Pois kiertopäivien laskemisesta, joka ikisen kehon tuntemuksen ylitulkinnasta, ovulaation kyttäämisestä, kuukautiskierron mukaan elämisestä.
Ehkä keksin jotakin ihan uutta ajateltavaa tilalle. Menen maalauskurssille, alan taas tehdä käsitöitä tai lukea enemmän kiinnostavia kirjoja. Olen jopa miettinyt vielä uusiin jatko-opintoihin hakemista. Tapaan ystäviä useammin. Niin, ja järjestän tietenkin kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa.
Palaan tänne sitten, jos joskus on jotakin kerrottavaa. Nyt on kuitenkin tauon paikka.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)