Uusi vuosi alkoi. Vuosi, jolloin elämä tulee mitä todennäköisimmin muuttumaan täysin.
Noin viikko sitten oli niskaturvotusultra. En oikeastaan jännittänyt sitä etukäteen, vasta sairaalalle kävely nosti muistoja ja tunteita pintaan. Edellisellä kerralla odottelimme odotushuoneessa vuoroamme arvaamatta, että kohta saisimme todella huonoja uutisia. Seuraavana päivänä ottaisin tyhjennyslääkkeet ja kokisin elämäni siihen asti kovimmat kivut - sekä henkiset että fyysiset.
Pulssi kohosi, kun odottelimme tällä kertaa vuoroamme. Onneksi meneillään oli parikin erilaista tutkimusta, joihin liittyviä kyselykaavakkeita täytin odottelun lomassa. Sai keskittyä johonkin konkreettiseen.
Pelkoon tai jännittämiseen ei kuitenkaan ollut mitään syytä. Kaikki oli hienosti. Sikiö vastasi viikkoja, sydän sykki kauniisti, kaikki raajat löytyivät oikeilta kohdiltaan ja vauhtia riitti. Tuntui kummalliselta, että siellä se reilut viisisenttinen kaveri sätkii ja viuhtoo koko ajan, enkä minä tunne vielä mitään.
Niskapoimun mittauskin antoi normaalit lukemat ja pari päivää myöhemmin tuli myös verikokeista kirje kotiin. Suurentunutta riskiä Downin syndroomaan ei ole.
Viikkoja on tänään tasan 13. Pahimmat riskiajat ovat siis takana päin. Maha alkaa työntyä näkyviin jo niin paljon, että ei tätä juuri enää salaillakaan. Tärkeimmät ihmiset toki tietävätkin jo.
Jospa vähitellen alkaisin uskoa, että kaikki voi sittenkin mennä ihan hyvin, ja antaisin itselleni luvan kiintyä siihen pieneen ihmeeseen, joka sisälläni kasvaa.
