Ihmeitäkö täällä tapahtuu

Hieman ennen nt-ultraa juttelin ystävälleni, että vauvanalku vatsassani on muutaman sentin mittainen, sillä on kädet ja jalat, kaikki sen rakenteet ovat jo aika lailla kohdillaan. Muutama sentti pientä ihmisen alkua, ja silti se näyttää jo lähes valmiilta. Miniatyyri-ihminen. Enpä silloin tiennyt, että oikeasti se pieni hauras elämä kohtuni suojassa oli lakannut olemasta jo paljon aiemmin.

Joka tapauksessa koko asia tuntui käsittämättömältä. Ovulaatiosta hedelmöittymiseen, munasolun kiinnittymiseen, ensimmäisten solujen jakautumisesta alkaen huimaa vauhtia eteenpäin. Päivä päivältä kohti kokonaista uutta ihmistä, uusia kokemuksia, tarinoita, elettyä elämää. Hänen kauttaan sitten aikanaan jälleen uusia ihmisiä, kokemuksia, tarinoita, elettyjä elämiä.

Miten ihmeessä meitä voikaan olla täällä niin paljon, kun koko tapahtumaketju on niin herkkä kaikissa sen vaiheissa? Niin paljon kriittisiä vaiheita ja elintärkeitä kehittyviä osasia.

Olen ateisti, mutta joskus tällaisten asioiden edessä saattaisin jopa pienen hetken uskoa jonkinlaiseen jumalaan.

"Noin meilläkin olisi, jos..."

Arvattavaa oli, että jossakin vaiheessa se tulisi vastaan - joku tuttavapiiristä kertoo vauvauutisia. Laskettu aika on syksyllä, suunnilleen samoihin aikoihin kuin meidänkin pienen olisi ollut aika tulla. Heille jo toinen, meillä ei vielä ensimmäistäkään. En osaa olla erityisen katkera, surullinen tai pettynyt, en ainakaan vielä. Olo on lähinnä haikea. Noin se olisi meilläkin pitänyt mennä. Menikin toisin, eikä sille mitään voi.

Se onkin ollut ehkä vaikeinta hyväksyä: että asialle ei vain voi mitään. En ole koskaan ollut pahin mahdollinen kontrollifriikki, ottanut aika tyynesti vastaan sen mitä on tullut, mutta huomannut kuitenkin myös sen, että omilla valinnoilla ja tekemisillä voi usein vaikuttaa oman elämän suuntaan. Sekä hyvässä että pahassa. Se on myös opettanut ottamaan vastuuta omista valinnoista. Vaan keskenmenolle kun ei voinut tehdä mitään, ei yhtään mitään. Se on aika pysäyttävää.

Huomenna alkaisi kuudestoista viikko. Mahani olisi varmaan jo sen kokoinen, ettei asia olisi kenellekään enää epäselvä. Nukkuisin ehkä huonommin, väsyisin herkemmin, söisin kuin hevonen. Odottelisin, milloin tunnen ensimmäiset liikkeet. Olisin ehkä ostanut jo joitakin vauvanvaatteita. Mies silittelisi kasvavaa vatsaani, olisimme jo melkein kuin pieni perhe. Kaikissa ajatuksissani keskiössä olisi "sitten kun se syntyy", elämä kulkisi väistämättä kohti sitä suurinta mahdollista ihmettä. Identiteettini kehittyisi viikko viikolta aina vain enemmän sitä kohti, että kohta minä olen äiti ja me olemme perhe.

Vaan kun ei, niin sitten ei. Elämä on palaillut aika lailla normaaliin rytmiin. Koko raskaus tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Kolmen viikon takainen ultrakäynti tuntuu kuin painajaisunelta, josta heräsin hikisenä vapisten ja joka vähitellen haalistuu. Tapahtuiko se oikeasti? Työkiireet vievät ajatuksia tehokkaasti muualle. Teen suunnitelmia, aikatauluja ja budjetteja ensi syksylle. Sillä siinähän minä edelleen olen silloinkin, saman työpöydän ääressä, tekemässä ihan samoja juttuja kuin tähänkin asti, soittelemassa loputtomia puheluita ja lähettämässä satoja sähköposteja, viettämässä lounastaukoja samojen tyyppien kanssa. Jauhamassa samoja juttuja, maanantaiväsymystä, viikonlopun hengähdyshetkiä, laskeskelemassa päiviä seuraavaan lomaan ja sitten taas huokailemassa, miten se loma niin äkkiä loppuikin. Se hauras äidin alku identiteetistäni on hautautunut jonnekin taka-alalle, odottamaan mahdollisesti jonnekin kauas tulevaisuuteen. Päällimmäisenä dominoi taas työminä, se tunnollinen suorittaja.

Koska en voi hallita sitä, milloin minusta tulee äiti vai tuleeko ikinä, teen asioita, jotka voisivat antaa edes pienen häivähdyksen hallinnan tunteesta tässä asiassa. Kuukautiskiertoani pohtiessani kaivoin esille kaikki kalenterini, jotka löysin ja kasasin niistä samaan taulukkoon kaikki kuukautismerkintäni. Syksystä 2009 tähän päivään asti. Tulos oli niin pelottava, että melkein toivoin, etten olisikaan tehnyt sitä. 15-vuotiaasta alkanut hormoniehkäisyjaksojen ja luomujaksojen vuorottelu ovat aiheuttaneet sen, että minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut säännöllistä, luonnollista kuukautiskiertoa. Se siitä hallinnasta. En pysty tutkimaan tätä asiaa edes sen vertaa, että minulla olisi edelleenkään hajuakaan siitä, milloin mahdollisesti ovuloin. Kehoni ei välitä kalentereista paskan vertaa, se toimii juuri niin kuin sitä huvittaa.

Töissä pystyn sentään aikatauluttamaan tekemiseni kuukauden tarkkuudella. Parasta siis pitää kontrolli sillä puolella ja tässä toisessa asiassa taas jatkaa niin kuin tähänkin asti - katsomalla, mitä tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Vaan kun minä tahdon ja haluan ja on pakko saada kaikki nyt heti ja aika kuluu niin tuskaisen hitaasti!!

Jotain positiivista

Olihan näissä tapahtumissa jotain hyvääkin. Ei keskenmenossa sinänsä niin paljoa, mutta joissakin asioissa, joihin se johti sekä siinä, että sain olla alkuvuoden verran raskaana.

Opiskelut. Sain pitkään viimeistelyä vailla roikkuneet jatko-opintoni vihdoin päätökseen. Olen opiskellut työn ohella ja ollut luvattoman laiska jo pitkään. Opinnäytetyö odotteli keskeneräisenä todella pitkään. Raskausuutisesta toivuttuani aloin hirvittävällä vimmalla kirjoittaa työtä valmiiksi - oli pakko valmistua, niin kauan kuin vointi vielä oli sellainen, että pystyin hoitamaan opintoja loppuun. Loppurykäisyn tuloksena sain työn lähes valmiiksi jo ennen keskenmenoa ja kun sen jälkeen sain taas itseni koottua, palautin työn sen enempää miettimättä. No, sain siitä hyvän arvosanan, kaikki opinnot on nyt suoritettu ja valmistun reilun kuukauden kuluttua. Melkein puolitoista vuotta myöhässä aikataulusta ja en isomahaisena, kuten vain hieman aiemmin luulin, mutta silti tyytyväisenä suoritukseen.

Tupakka. Olin onnistunut jo aiemmin vähentämään tupakointia vain satunnaisiin poltteluihin. Nyt edellisestä käryttelystä on reilut kolme kuukautta, se tapahtui ennen joulua. Raskausuutisen jälkeen en luonnollisestikaan edes harkinnut satunnaistakaan polttelua ja keskenmenonkaan jälkeen en ole enää sortunut edes satunnaiseen tupakointiin.

Realismi. Tämä on ihan suoranaista seurausta keskenmenosta. Jos tulisinkin uudelleen raskaaksi, suhtautuisin realistisemmin ja olisin varovaisempi, ainakin alkuvaiheessa. Minulla on tähän asti käynyt elämässäni aika hyvä tuuri kaiken suhteen, en ole vielä joutunut kohtaamaan kovin suuria pettymyksiä tai menetyksiä. Nyt ymmärrän, että kyllä vaan ne ikävätkin asiat voivat osua omalle kohdalle. Kaikki ei aina mene niin kuin haluaisi eikä elämän kaikkia käänteitä voi suunnitella valmiiksi.

Ystävät. Sain kokea, miten uskomattoman hienoja ihmisiä minulla onkaan lähelläni. Kaikki ne, joille olen asiasta puhunut, ovat olleet todella kannustavia ja rohkaisevia ja kuuntelevia korvia on riittänyt. Yksikään ei ole töksäytellyt mitään tökeröä, vaikka omakohtaisia kokemuksia ei kovin monella olekaan ollut.

Kipukokemus. Siitä kirjoitinkin aiemmin. Se oli tärkeä minulle.

Tiedän, mitä haluan. Vielä muutama vuosi sitten en ollut ollenkaan varma, haluaisinko koskaan lapsia. Se on vahvistunut oikean miehen tavattuani. Kuitenkin tämä kokemus oli sellainen suunnannäyttäjä, minkä jälkeen olen aivan täydellisen varma: kyllä, minä haluan lapsia. Ja sopiva hetki esikoiselle olisi kyllä vaikka heti, tämän valmiimmaksi minä tai mieheni emme enää voi tulla tai elämäntilanne yhtään sopivammaksi.

Parisuhde. Yhteinen, kipeä kokemus, jolloin kumpikin oikeasti näyttää heikkoutensa ja avuttomuutensa, on hitsannut meitä vielä tiiviimmin yhteen. Siinä hänen vierellään on minun paikkani ja häneen voin luottaa kaikessa.

Mitäs nyt?

"Negatiivinen raskaustesti ja vuodon päättyminen kertovat keskenmenon hoituneen." Noin asia ilmaistaan sairaalasta mukaan saamissani ohjeissa. Nyt se on siis hoitunut, sillä vuoto päättyi ja tein äsken negatiivisen raskaustestin, ilman minkäänlaisia haamuviivoja. Keskenmenon "hoituminen" vaan on mielestäni jotenkin kummallinen ilmaisu, ikään kuin se vain hoituisi tuosta vasemmalla kädellä ohimennen. Toisaalta, mikä olisi parempi sana - onnistuneen? Sillä niinhän tässä kävi, keskenmeno hoidettiin onnistuneesti. Onneksi olkoon onnistuneesta keskenmenosta! Hm, ehkä ei.

Siivosin sairaalan paperit, neuvolakortin ja varhaisultrakuvat pois silmistä. Vielä en niitä heittänyt pois. Ehkä jotakin säästän muistona.

Mitäs nyt sitten? Mahdankohan ovuloida normaalisti? Milloinkohan se tapahtuu? Olen onnettoman huonosti perillä omasta kierrostani ja kehoni toiminnasta. Ensimmäinen raskaus alkoi ilman sen kummempia yrittämisiä, ehkäisyn lopettamisen jälkeen ehti tulla vain yhdet kuukautiset. En meinannut uskoa raskausoireita todeksi, en edes kuukautisten poisjäämistä - ajattelin, että kroppa vain on vielä hormoniehkäisystä sekaisin. En meinannut uskoa positiivista testiä todeksi. En meinannut uskoa varhaisultrassa löydettyä pientä sydämensykettäkään todeksi. Kaikki oli epätodellista.

Nyt lähtökohta on toisenlainen. Tiedän, mitä merkkejä odotella. Olen varovaisempi ja suhtaudun realistisemmin kaikkeen. Tiedän jo perusasiat, kuten mitä saa syödä ja miten alkuvaiheen raskaus etenee, eikä sen suhteen enää tarvitse etsiskellä tietoa ja selvitellä yksityiskohtia. Voisiko uusi raskaus tämän jälkeen tuntua enää samalta? En usko, että toisella kerralla enää tulee samanlaista positiivista jännittämistä ja kuplivaa iloa, oloa siitä, että tämä on meidän kahden yhteinen, ihana iso salaisuus. Ei ainakaan vielä ihan alussa, kun kaikki on vielä niin haurasta. Pelkään sitä, että alan pelätä liikaa.

Kokeilemme toki uudestaan saman tien, mutta mahdollisimman rennosti, samanlaisella tulee jos on tullakseen -tyylillä kuin viimeksikin. Salaa kuitenkin laskeskelen mahdollista ovulaation ajankohtaa, vaikka varmasti tuskin voi mitään siitäkään sanoa tämän hormonihässäkän jälkeen. Testailla en aio, en ainakaan vielä; katsotaan, josko kehoni olisi oppinut kertomaan minulle, mitä minussa milloinkin tapahtuu.

Ai joo, seksiä tietenkin myös suositellaan. Harjoittelut parin viikon tauon jälkeen aloitettiin välittömästi.

Kyynelten yllätyshyökkäys

Eipä kai pitäisi kuvitella olevansa toipunut tapahtuneesta ihan hyvin, ei vielä näin nopeasti. Muutama hyvä päivä ehti kyllä olla, jolloin tietenkin ajattelin asiaa, mutta silmät pysyivät sentään kuivina. Eilisiltana itku sitten kuitenkin pääsi taas yllättämään ja koko ilta meni enemmän tai vähemmän itkeskellessä. Lämmönnousun aiheuttama pelästys sen kai taas laukaisi, kun pelkäsin, ettei tämä olekaan vielä ohi. Lämpöä on hieman edelleen, mutta se varmaankin johtuu flunssasta, sillä kunnolla se ei nouse eikä muita oireita ole.

Mies on avuton kanssani. Käperryn liikaa itseeni, hän haluaisi, että ottaisin hänet enemmän mukaan suruuni, jotta voisi ehkä jotenkin auttaakin. Se on kuitenkin aika vaikeaa, ei tälle aina ole sanoja. Olen puhunut hänen kanssaan kaikista ajatuksista, mitä on tullut, mutta entä sitten kun ne samat ajatukset vain alkavat kiertää kehää eikä mitään uutta sanottavaa oikein ole? Kaikkensa hän yrittää, jotta saisi oloni paremmaksi. Ilmeisesti jotakin olen onnistunut elämässäni oikein tekemään ja valitsemaan, sillä rakastavampaa ja huolehtivampaa ihmistä en voisi rinnalleni toivoakaan.

Vuotaako vai eikö vuoda

Jälkivuoto on hiipunut enimmäkseen lähes olemattomaksi, pärjään tavallisella pikkuhousunsuojalla. Silloin tällöin se voimistuu hiukan hetkeksi, sitten melkein loppuu taas. Saisi loppua kokonaankin, en enää kaipaisi sitä muistuttamaan siitä, mitä viikko sitten tapahtui.

Lääkkeellisen keskenmenon jälkihoitona tehdään raskaustesti kotona, ei mitään muuta. Ei jälkitarkastusta, ei verikokeita, ei mitään. Tuntuu, että seuranta on heppoista. Odotellaan vain mahdollisia komplikaatioita ja jos niitä ei tule, homma on sillä kuitattu. Eniten olen huolissani siitä, että henkisesti raskaan asian kanssa jätetään niin kovin yksin. Sairaalapastoria saa tavoitella puhelimitse, jos siltä tuntuu, tai kysellä omasta terveyskeskuksesta mahdollisuutta päästä psykologille. Siinä se. Ainakin omalla kohdallani varsinkin ensimmäinen vaihtoehto tuntuu hyvin kaukaiselta, enhän edes kuulu kirkkoon tai usko minkäänlaiseen jumalaan. Jos järjestettäisiin jälkiseuranta, olisi myös ainakin teoriassa mahdollisuus kuulostella potilaan henkistä jaksamista. Mutta - eipä se ennaltaehkäisevä mielenterveystyö yleensäkään tässä maassa kovin hyvin taida toimia.

Aloitin oman jälkihoitoni eilen ja tein ensimmäisen raskaustestin. Tulos oli vielä positiivinen, mutta hyvin hyvin hailakka sellainen. Näyttäisi siltä, että raskaushormonit ovat lähteneet hyvin laskuun. Ehkä viikon päästä teen jo negatiivisen testin.

Tarkkailen kehoani liiankin herkästi nyt. Tänään on ollut hieman lämpöä, mutta toisaalta on vähän kurkkukipuakin, jospa lämpöily onkin flunssan oire. Rekisteröin joka ikisen alavatsatuntemuksen erityisen tarkasti. Varsinaista kipua ei tunnu, mutta satunnaisia nippaisuja tai hieman painetta. Luen netistä juttuja kohtutulehduksesta ja pelkään. Mitä jos kaikki ei olekaan poistunut itsestään ja joudun sittenkin vielä kaavittavaksi, antibiooteille ja toipumaan vielä vähän kauemmin? Todennäköisemmin olen kuitenkin vain luulotautinen, kohtutulehduksessa pitäisi tulla rajumpia oireita.

Kivusta

Synnytyssupistusten kivulla on hyvä tarkoitus. Sen tehtävänä on auttaa vauva maailmaan, saada äidin koko keho työskentelemään tavoitteen eteen. Lopputulos auttaa kestämään kivun.

Minun kivussani oli tuloksena vain istukka ja muuta raskausmateriaalia. Silti ajattelen, että silläkin kivulla oli muukin tarkoitus. Kipu oli kova, mitään vastaavanlaista en ole koskaan ennen vielä kokenut, mutta selvisin siitä silti. Pärjäsin aika pitkään sen kanssa kotonakin ilman kunnon kivunlievitystä.

Kipukokemus kasvatti luottamusta siihen, että pystyn kestämään vielä voimakkaammankin kivun tulevaisuudessa. Sitten, kun toivottavasti jonakin päivänä synnytän muutakin kuin istukkaa.

Keskiviikon jälkeen fyysisiä kipuja ei ole enää ollut ja ihmeellistä, mutta totta - se unohtuu nopeasti. Jälkivuotokin on lähes loppunut.

Psyykkisesti tuntuu siltä kuin olisin vanhentunut vuosia vain tämän yhden viikon aikana.

Paluu töihin

Perjantaina palasin töihin sairasloman jälkeen. Tuntui hyvältä saada muuta ajateltavaa, pyöritellä hieman tuttuja rutiineja, tavata työkavereita, rupatella niitä näitä. Itku meinasi päästä vain siinä vaiheessa, kun vein sairaslomatodistuksen esimiehelleni. Hän oli ainoa, joka työyhteisössä tiesi. Kyseli, miten jaksan. Hänen kanssaan oli jo tehty alustavia suunnitelmia, mitä sitten, kun jään äitiyslomalle heti kesäloman jälkeen. Enää ei tarvitsekaan miettiä sitä.

Lounaspöydässä juteltiin työporukan kanssa liikuntaseteleistä. Kerroin mieheni ehdottaneen, että mentäisiin kokeilemaan sulkapallon pelaamista: kun ei mistään muusta saada riitaa aikaiseksi, niin jospa siinä päästäisiin vähän nahistelemaan. Työkaverini lohkaisi, että tehkää lapsi, niin pääsette tappelemaan. Teki mieli sanoa, että sitähän tässä yritettiin, mutta sainkin synnytettyä vain istukan keskiviikkoyönä. En sanonut mitään, puheenaihekin vaihtui onneksi pian.

Ymmärsin, miten varovainen sanomisissaan pitää olla, kun aihe on näin herkkä. Eihän hän pahalla sitä sanonut, ei hänellä voinut olla aavistustakaan, mitä minulle oli juuri tapahtunut. Mutta juuri siksi, että näistä asioista ei juuri lounaspöydissä rupatella, pitäisi muistaa varoa. Lapsettomuuteen voi olla niin paljon syitä - ja suuri osa niistä ei olekaan vapaaehtoisia.

Miksi ja jos

Ei se ollut sinun syysi. Mikään, mitä teit, söit tai joit, ei voinut aiheuttaa tätä. Niin vain tapahtuu välillä. Luonto karsii elinkelvottomat pois.

Tämän ei pitänyt edes olla kovin todennäköistä - kävimme yksityisellä varhaisultrassa tammikuun loppupuolella, jolloin viikoiksi varmistui 6+3. Silloin löytyi pienenpieni alkio, reilu kuusimillinen ihmisenalku vasta, mutta se oli oikein kiinnittynyt ja sen sydänkin oli jo alkanut sykkiä. Lääkäri onnitteli ja sanoi, että koska kaikki on tässä vaiheessa näin hyvin, on erittäin todennäköistä, että loppuun asti päästään. Ilmeisesti ihan pian sen jälkeen on jotakin mennyt pieleen eikä pieni jaksanut enää kasvaa.

Päässä pyörii kysymys, miksi näin kävi. Käyn läpi asioita varhaisilta viikoilta. Tulin raskaaksi lomamatkalla, jossa kieltämättä tuli myös otettua alkoholia myös sen jälkeen, kun hedelmöittyminen oli jo tapahtunut. Värjäsin hiukset, vaikka jo tiesin raskaudesta. Käytin muutakin kosmetiikkaa ihan niin kuin ennen raskauttakin.

Jatkoin ratsastusharrastustani raskaudesta huolimatta. En pudonnut hevosen selästä enkä kolhinut itseäni muutenkaan, mutta entä jos pompottava liike tai istunta-asennossa alapäähän kohdistuva paine kuitenkin aiheutti vahinkoa?

En ollut turhan tarkka siitä, mitä söin. Leivässä oli pellavansiemeniä, muutamia kertoja söin pehmeitä juustojakin pizzan päällä - mistä voin tietää, että niitä oli kuumennettu riittävän kauan? Pesinköhän kasvikset riittävän huolellisesti? Silloin tällöin söin myös kananmunia, joita en keittänyt ihan täysin koviksi ja kerran taisin syödä lihaa, joka ei ollut ihan täydellisesti läpikypsää. Maistoin joskus kulauksen miehen oluesta tai tilkan viiniä hänen lasistaan.

Entä henkinen puoli? Stressasin välillä työasioista. Myös raskaaksi tuleminen oli ylipäätään niin iso yllätys, että positiivisen testin jälkeen meni viikko tai pari ikään kuin jonkinlaisessa shokkitilassa. Positiivisella mielellä kyllä, mutta jos se kuitenkin nosti elimistöni stressitasoja eikä tehnyt alkiolle hyvää? En jaksanut olla erityisen positiivinen, väsytti jatkuvasti, töissä sain velvollisuuteni hoidettua, mutta työpäivän jälkeen olin aina aivan puhki.

Miksi en aiemmin huolestunut siitä, että raskausoireita oli niin vähän ja nekin vähäiset hävisivät melkein kokonaan jo viikkoja sitten? Satanen tai pari olisi ollut pikkusumma maksaa yksityiselle siitä, että raskauden olisi todettu keskeytyneen jo ennen kunnan tarjoamaa ultraa. Olisimme saaneet tiedon ehkä jo kuukausi aiemmin. Emme olisi ehtineet kertoa vauvauutisia niin monelle ihmiselle eikä olisi tarvinnut vastaavasti toistella yhtä monta kertaa kipeää tarinaa keskenmenosta. Emme olisi ehtineet turhaan riemastuttaa tulevia isovanhempia, jotka ilahtuivat niin kovasti tulevasta lapsenlapsesta. Olisin jättänyt äitiysvaatteet hankkimatta - "näillä pärjään varmaan pitkälle kesään asti" - ja minun ei tarvitsisi nyt pakkailla niitä käyttämättöminä kellariin odottelemaan toivottavasti myöhempää tarvetta.

Surun ja pettymyksen keskellä yksi vahvimmista tunteista on se, että tunnen itseni todella typeräksi. Miksi kehoni petti minut ja miksi en ottanut jossakin takaraivossa taustalla tuntunutta aavistusta ja pelkoa vakavammin?

Lääkkeellinen keskeytys

Koska kehoni ei ymmärtänyt alkion kuolemaa vaan luuli edelleen olevansa raskaana, raskaus täytyi keskeyttää lääkkeillä tiistaiaamuna.

Aamuyöstä vessareissulla huomasin, että vuoto oli jo alkanut spontaanisti. Ihmettelin osuvaa ajoitusta. Ehkä tieto kuolleesta alkiosta sai sen aikaiseksi, ihminen kun toimii välillä vähän erikoisestikin sekä psyykkisesti että fyysisesti samassa tahdissa.

Vuoto kuitenkin hiipui pieneksi tiputteluksi, joten laitoin ohjeen mukaisesti lääkkeet alakautta tiistaiaamuna. Odottelin muutaman tunnin. Ei pieniä nippaisuja kummempia kipuja. Vuoto alkoi vähitellen. Kudoin pari päivää sitten aloittamani sukan lähes valmiiksi. Onneksi se oli sentään aikuisten sukka, pienemmän olisin purkanut.

Iltapäivällä tuli ensimmäiset kunnon supistukset. Otin lisää kipulääkkeitä ja hengittelin kipuaaltojen mukana. Oksettikin. Kohdusta poistui hieman jotakin limakalvon tapaista, mutta edelleenkään mitään kovin ihmeellistä ei tapahtunut. Supistukset hiipuivat tuntia myöhemmin. Nukahdin, olin todella uupunut. Fyysisestä kivusta ja kaikista niistä kyyneleistä.

Illalla supistukset palasivat pikkuhiljaa voimistuvina. Otin lisää kipulääkkeitä, niistä ei ollut juurikaan apua. Muutaman tunnin päästä supistukset tulivat parin kolmen minuutin välein ja niin voimakkaina, että makasin kaksinkerroin lattialla. Kipukynnykseni on ilmeisen korkea, mutta vähän ajan päästä jo huusin ja itkin kivusta. Mikään ei ole ikinä sattunut niin paljoa.

Myöhään illalla mies soitti naistentautien päivystykseen, mitä voidaan vielä tehdä. Sain luvan ottaa vielä yhden Buranan, vaikka eipä siitä apua ollut. Lämmin suihku helpotti hetkeksi. Kehotettiin pysyttelemään jalkeilla, jos vaan suinkin mahdollista. Oli myös lohduttavaa kuulla sanat, että jos ei kestä olla kotona, niin voi tulla myös päivystykseen, siellä he ovat valmiina auttamaan.

Yhden aikaan yöllä mies vei minut puoliksi pakottaen päivystykseen. Sain lisää kipulääkitystä sekä tabletteina että piikkinä. Supistukset loppuivat heti sen jälkeen. Olisivat kai loppuneet pian kotonakin, jos olisin vielä hetken jaksanut odottaa. Tuntui silti hyvältä päästä toisten huolehdittavaksi, olin aivan lopussa. Synnytyksen kivuissa sentään on tuloksena jotakin positiivista, tässä oli odotettavissa vain istukkaa ja muuta raskausmateriaalia vessanpönttöön.

Supistusten loppuessa alkoi raju vuoto. Kohtu kai tyhjeni enimmäkseen yhdellä kertaa. Mihinkään ei silti enää sattunut. Olin kipulääkkeestä tokkurainen, hoitajat auttoivat minua vessaan. Osasivat olla niin luontevan empaattisiakin.

Pari muuta samassa huoneessa ollutta olivat lähteneet, sain olla yksin. Nurkassa soi radio hiljaisella. Torkahtelin. Puoli kuuden aikaan heräsin hieman parempivointisena ja sain luvan lähteä kotiin. Mies haki minut ja kaikesta turtuneena menimme yhdessä nukkumaan.

Raskausviikko nolla

Vielä kolme päivää sitten luulin olevani 13. viikolla raskaana. Riskiviikot takana, kohta voisin iloita raskaudesta avoimesti ja lakata töissäkin piilottelemasta jo kauniisti pyöristynyttä mahaani.

Niskaturvotusultran aika koitti maanantaina puoliltapäivin. Odottelimme jännittyneinä aulassa kutsua tutkimushuoneeseen. Kuulin sukunimeni, turhia jutustelematta käskettiin tutkimuspöydälle.

Kätilö pursotti geeliä ja painoi ultrauslaitteen vatsalleni. Mieheni yritti tähyillä kuvaruutua takanani, ei ollutkaan huomannut vastapäistä seinää, jossa oli ruutu meitä varten. Osoitin, tuolta me se kohta nähdään.
Hiljaisuus.
- Valitettavasti näyttää siltä, että tämä on mennyt kesken, mutta katsotaan vielä alakautta.
Kyyneleet tulivat heti. Jospa se kuitenkin sieltä vielä löytyisi, ehkä kätilö olikin taitamaton, ehkä kohtuni on kummallisessa asennossa tai ihan mitä tahansa, kunhan se vain olisi siellä.

Ei mitään, vain tyhjä kohtu. Kätilö haki lääkäriä varmistamaan asiaa, oli poissa ehkä kymmenisen minuuttia. En ollut ennen tiennyt, miten pitkiä minuutit oikeastaan ovatkaan. Istuin tutkimuspöydällä pelkkä paita päälläni, itkin, mies silitti selkääni. Vielä edelleenkin kuvittelin, että jospa lääkäri sen sieltä kuitenkin löytäisi. Ei löytänyt. Näki vain pikkuruisen surkastuneen alkiontapaisen. Kuollut todennäköisesti jo viisi tai kuusi viikkoa sitten. Kehoni ei pienen kuolemaa ollut huomannut, kohtu ja istukka kasvoivat viikkojen mukaisesti. Ihmekös tuo, ettei kehoni sitä ymmärtänyt, eihän tällaista voi ymmärtää mielikään.

Kätilö kysyi, tarvitsenko sairaslomaa. Vastasin, etten tiedä. En tiennyt yhtäkkiä mitään. Onneksi mies ymmärsi tilanteen minua paremmin ja vastasi, että tarvitsen. Paljon asioita kerrottiin, en kuullut niistä kai puoliakaan.

Sain lääkityksen mukaan kohdun tyhjentämistä varten. Hetkeä myöhemmin istuimme yhdessä kotisohvalla kykenemättä tekemään mitään. Maailma oli juuri liikahtanut hieman pois paikaltaan.