Perjantaina palasin töihin sairasloman jälkeen. Tuntui hyvältä saada muuta ajateltavaa, pyöritellä hieman tuttuja rutiineja, tavata työkavereita, rupatella niitä näitä. Itku meinasi päästä vain siinä vaiheessa, kun vein sairaslomatodistuksen esimiehelleni. Hän oli ainoa, joka työyhteisössä tiesi. Kyseli, miten jaksan. Hänen kanssaan oli jo tehty alustavia suunnitelmia, mitä sitten, kun jään äitiyslomalle heti kesäloman jälkeen. Enää ei tarvitsekaan miettiä sitä.
Lounaspöydässä juteltiin työporukan kanssa liikuntaseteleistä. Kerroin mieheni ehdottaneen, että mentäisiin kokeilemaan sulkapallon pelaamista: kun ei mistään muusta saada riitaa aikaiseksi, niin jospa siinä päästäisiin vähän nahistelemaan. Työkaverini lohkaisi, että tehkää lapsi, niin pääsette tappelemaan. Teki mieli sanoa, että sitähän tässä yritettiin, mutta sainkin synnytettyä vain istukan keskiviikkoyönä. En sanonut mitään, puheenaihekin vaihtui onneksi pian.
Ymmärsin, miten varovainen sanomisissaan pitää olla, kun aihe on näin herkkä. Eihän hän pahalla sitä sanonut, ei hänellä voinut olla aavistustakaan, mitä minulle oli juuri tapahtunut. Mutta juuri siksi, että näistä asioista ei juuri lounaspöydissä rupatella, pitäisi muistaa varoa. Lapsettomuuteen voi olla niin paljon syitä - ja suuri osa niistä ei olekaan vapaaehtoisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti