Eipä kai pitäisi kuvitella olevansa toipunut tapahtuneesta ihan hyvin, ei vielä näin nopeasti. Muutama hyvä päivä ehti kyllä olla, jolloin tietenkin ajattelin asiaa, mutta silmät pysyivät sentään kuivina. Eilisiltana itku sitten kuitenkin pääsi taas yllättämään ja koko ilta meni enemmän tai vähemmän itkeskellessä. Lämmönnousun aiheuttama pelästys sen kai taas laukaisi, kun pelkäsin, ettei tämä olekaan vielä ohi. Lämpöä on hieman edelleen, mutta se varmaankin johtuu flunssasta, sillä kunnolla se ei nouse eikä muita oireita ole.
Mies on avuton kanssani. Käperryn liikaa itseeni, hän haluaisi, että ottaisin hänet enemmän mukaan suruuni, jotta voisi ehkä jotenkin auttaakin. Se on kuitenkin aika vaikeaa, ei tälle aina ole sanoja. Olen puhunut hänen kanssaan kaikista ajatuksista, mitä on tullut, mutta entä sitten kun ne samat ajatukset vain alkavat kiertää kehää eikä mitään uutta sanottavaa oikein ole? Kaikkensa hän yrittää, jotta saisi oloni paremmaksi. Ilmeisesti jotakin olen onnistunut elämässäni oikein tekemään ja valitsemaan, sillä rakastavampaa ja huolehtivampaa ihmistä en voisi rinnalleni toivoakaan.
Kyllä toipuminen oman aikansa ottaa, eikä sitä kannata kiirehtiä. Tutulta kuulostaa tarinasi, samalla tavalla kävi minullekin ensimmäisen keskenmenon kohdalla. Np-ultrassa siis vasta saatiin tietää, että sikiö ei ollutkaan kehittynyt enää muutamaan viikkoon.
VastaaPoistaPaljon voimia ja jaksamista <3 Aikaa se vie, mutta vielä elämä voittaa.
Sunna
http://sokeriajasammakoita.blogspot.fi/
Näitä tarinoita keskeytyneestä keskenmenosta on kyllä niin paljon, että miksiköhän siitä ei puhuta enemmän myös ihan virallisesti? Kuvittelin aiemmin, että se on jotenkin todella poikkeuksellista. Että keskenmenot tapahtuvat lähes aina spontaanisti.
PoistaKiitos blogiosoitteestasi ja paljon paljon voimia sinulle itsellesi.