Raskausviikko nolla

Vielä kolme päivää sitten luulin olevani 13. viikolla raskaana. Riskiviikot takana, kohta voisin iloita raskaudesta avoimesti ja lakata töissäkin piilottelemasta jo kauniisti pyöristynyttä mahaani.

Niskaturvotusultran aika koitti maanantaina puoliltapäivin. Odottelimme jännittyneinä aulassa kutsua tutkimushuoneeseen. Kuulin sukunimeni, turhia jutustelematta käskettiin tutkimuspöydälle.

Kätilö pursotti geeliä ja painoi ultrauslaitteen vatsalleni. Mieheni yritti tähyillä kuvaruutua takanani, ei ollutkaan huomannut vastapäistä seinää, jossa oli ruutu meitä varten. Osoitin, tuolta me se kohta nähdään.
Hiljaisuus.
- Valitettavasti näyttää siltä, että tämä on mennyt kesken, mutta katsotaan vielä alakautta.
Kyyneleet tulivat heti. Jospa se kuitenkin sieltä vielä löytyisi, ehkä kätilö olikin taitamaton, ehkä kohtuni on kummallisessa asennossa tai ihan mitä tahansa, kunhan se vain olisi siellä.

Ei mitään, vain tyhjä kohtu. Kätilö haki lääkäriä varmistamaan asiaa, oli poissa ehkä kymmenisen minuuttia. En ollut ennen tiennyt, miten pitkiä minuutit oikeastaan ovatkaan. Istuin tutkimuspöydällä pelkkä paita päälläni, itkin, mies silitti selkääni. Vielä edelleenkin kuvittelin, että jospa lääkäri sen sieltä kuitenkin löytäisi. Ei löytänyt. Näki vain pikkuruisen surkastuneen alkiontapaisen. Kuollut todennäköisesti jo viisi tai kuusi viikkoa sitten. Kehoni ei pienen kuolemaa ollut huomannut, kohtu ja istukka kasvoivat viikkojen mukaisesti. Ihmekös tuo, ettei kehoni sitä ymmärtänyt, eihän tällaista voi ymmärtää mielikään.

Kätilö kysyi, tarvitsenko sairaslomaa. Vastasin, etten tiedä. En tiennyt yhtäkkiä mitään. Onneksi mies ymmärsi tilanteen minua paremmin ja vastasi, että tarvitsen. Paljon asioita kerrottiin, en kuullut niistä kai puoliakaan.

Sain lääkityksen mukaan kohdun tyhjentämistä varten. Hetkeä myöhemmin istuimme yhdessä kotisohvalla kykenemättä tekemään mitään. Maailma oli juuri liikahtanut hieman pois paikaltaan.