Viime päivinä olen miettinyt paljon, mitkä ovatkaan ne ihan todelliset motivaatiotekijäni toivoa raskautta ja lasta. Miksi valitsen raskauden yrittämisen sen sijaan, että keskittyisin uraani, joka juuri nyt on parhaimmassa mahdollisessa tilanteessa? Olen saanut vastuuta, päässyt työyhteisössäni hyvään asemaan, kouluttautunut, oppinut valtavasti asioita ja luonut suhteita omalla alallani. Ja miksi en vapaa-ajallani nauttisi edelleen aikatauluttomuudesta, matkustamisesta minne vain missä tilanteessa vain, laiskoista sunnuntaiaamuista, huolettomista illanvietoista ystävien kanssa?
Olen jonkinasteinen perfektionisti ja suorittaja. Kaikki, mihin elämässäni olen opiskeluissa, ihmissuhteissa ja työasioissa ryhtynyt, on pääsääntöisesti onnistunut ja olen päässyt asioissa valtavasti eteenpäin. Maailmaa romahduttavia pettymyksiä tai ylitsepääsemättömiä epäonnistumisia ei yksinkertaisesti ole vielä tullut vastaan, olen päässyt kaikessa naurettavan helpolla. Onko tämäkin asia minulle siis vain jokin projekti, jossa haluan lähes pakkomielteisesti onnistua? Haluanko vain kokea onnistuneen raskauden, juuri siihen aikaan kun se periaatteessa elämäntilanteeseeni oikein hyvin sopii, onnistuneen synnytyksen, onnistuneen lapsen, jonka kaikkiaan onnistunutta kehitystä saan seurata ja kasvaa siinä sivussa itse ihmisenä isommaksi kuin ikinä - äidin rooliin? No, tiedänhän jo, että asiat eivät aina mene ihan niin kuin niiden haluaisi menevän. Mutta onko tästä asiasta tullut keskenmenon jälkeen minulle vielä isompi kynnys, jonka ylitse on vaan päästävä? Kenelle minun oikein on päästävä näyttämään, että onnistun tässä?
Haluanko lapsen siksi, että vanhempani alkavat jo ikääntyä? Äidilläni on jo yksi lapsenlapsi velipuoleni puolelta, mutta isälleni uusi tulokas olisi ensimmäinen. Ja koska minä olen isäni ainokainen, muita mahdollisuuksia ei ole. Vanhempani ovat mahtavia, he eivät ole ikinä koskaan tässä asiassa painostaneet, mutta minä hyvänä kilttinä tyttönä tietenkin haluaisin pystyä täyttämään ne kaikki hiljaiset odotukset, joita kuitenkin tiedän heillä olevan.
Miehelleni lasten haluaminen on ollut selvää aina ja asiasta puhuttiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa seurusteluamme. Minulle se sen sijaan ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys. En ole erityisen lapsirakas tai äidillinen ihminen. En ole välittänyt nuuskutella vauvantuoksua, saatika leikkiä pikkulasten kanssa. Se ei ole ikinä ollut minulle luontevaa. En ole koskaan ollut minkään ikäisen lapsen vahtina, en kerta kaikkiaan vain osaa toimia minkäänlaisissa lapsiin liittyvissä asioissa ja tilanteissa. Ja tottahan toki se toinenkin osapuoli sen aina vaistoaa - eivät lapsetkaan juuri seuraani hakeudu.
Lähipiirissäni ei lapsia juuri ole. Ystäväni ovat pääasiassa samanlaisia nuoruuden venyttelijöitä kuin minäkin, ei mennä naimisiin eikä hankita lapsia, ei ihan vielä, onhan tässä vielä aikaa. Tehdään ensin töitä, rempataan talo, matkustetaan vielä sinne minne on aina haaveiltu, käydään parit kesäfestarit. Totuus on kuitenkin, että nuoremmiksi tässä ei enää tulla ja joskus niitä oikeita päätöksiä on tehtävä. Sitä minäkin ajattelin tämän ensin olevan, järkipäätös - nyt jos koskaan elämäntilanne on oikea. On vakityöt, kohtuullinen palkka, asumisasiat kunnossa ja parisuhde. Tuollainen ajattelu sopii realistiselle luonteelleni täydellisesti.
Vaan ei, ei tällä asialla vaan ole realismin, onnistuneen projektin, vanhempien tai puolison toiveiden täyttämisen tai minkään muunkaan järkisyyn kanssa oikeastaan mitään tekemistä. Voin nimetä tasan tarkkaan käännekohdan, jolloin tiesin, että kyllä minä sittenkin haluan lapsen. Se tapahtui reilu vuosi sitten, kun ystäväni esikoinen oli parin kuukauden ikäinen. Tapasin pienen tytön ensimmäistä kertaa. Otin hänet syliini ja yhtäkkiä kaikki vain tuntui juuri täydellisen oikealta. Hän rauhoittui syliini ja ymmärsin, että siinä se pieni ihmisenalku on, vasta omaa persoonaa hiljalleen kasvattelemassa, niin täydellisen viattomana, mistään mitään tietämättä. Ja rauhoittuu minun syliini, koska luottaa siihen, että siinä minä olen juuri sillä hetkellä, vain ja ainoastaan häntä varten. Se tunne oli ainutlaatuinen, se kumpusi jostain niin syvältä, että sitä oli lähes mahdotonta sanoittaa.
Biologinen kello, sanoisi joku. Olkoon sitten vaikka se. Ehkä se päätti lähteä naksuttelemaan juuri sillä kyseisellä hetkellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti