Laiska sunnuntaiaamu. Mies vielä nukkuu, minä heräsin jo ennen seitsemää. Nautin hiljaisuudesta ja rauhasta, kahvi jäähtyy mukissa, ei ole kiirettä minnekään. Juuri nyt ei tarvitse tehdä mitään.
Eksyin keskustelupalstalle, jossa olin mukana syyskuisten odottajien joukossa vielä reilut kaksi kuukautta sitten. Virhe. Vaikka pääsääntöisesti olen toipunut ihan hyvin, en ole valmis katselemaan kuvia onnellisen pyöreistä vauvamahoista. Rakenneultrakuulumiset toivat kyyneleet silmiin jo parin ensimmäisen rivin aikana. Meillä se olisi ollut jo reilu viikko sitten. Ehkä kaikki olisi ollut niin kuin pitääkin, mahdollisesti olisin saanut vahvistuksen jo ensimmäisten raskausviikkojen aikana tulleille poikafiiliksilleni.
Vaikka olen tämän alkuvuoden aikana käynyt läpi elämäni tähän asti vaikeimman asian, en silti jollain todella omituisella tasolla haluaisi tätäkään kokemusta antaa pois. Ymmärrän ja tiedän paljon enemmän nyt, ehkä vähän liikaakin. Jos onnistunut raskaus vielä joskus minulle suodaan, niin osaan takuulla arvostaa sitä valtavan paljon enemmän kuin ilman tätä kokemusta.
Fyysisesti ei mitään uutta, kiertopäivien lukumääräksi laskin 27, vaikka eipä sillä tässä kropan sekoilun keskellä nyt juuri merkitystä ole. Menee miten menee, ei auta laskeskelut. Alavatsan jomottelut ovat jatkuneet edelleen, ei niin paljoa, että pitäisi lääkitä itseään, mutta on tämä silti vähän kummallista. Kuukautisten aikana kipuilen yleensä vain ensimmäisenä päivänä. Rinnatkaan eivät arista, mikä olisi jo melkoisen varma kuukautisten merkki, eikä vuotoa ei kuulu ainakaan toistaiseksi. Ehkä ensi viikolla, tai sitten vasta seuraavan alkupuolella, jos kiertoa mennään edelleen pitkän kaavan mukaan.
Ja nyt yritän lopettaa kehon tuntemusten kyttäilyn, suunnata ajatukset kohti tämän viikon lopetusta ja uuden alkua. Siitä tuleekin taas työkiireiden sävyttämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti