Käyn lähikaupassa keskellä päivää. Vihannesosastolla katselen nuorta tulevaa äitiä ison mahansa kanssa. Odotan vuoroani päästä punnitsemaan ostoksiani ja läheltä kuulen, kuinka hän puhisee rakkaan taakkansa kanssa. Tuollainen minäkin olisin, tai ehkä vieläkin isomman mahan kanssa. Laskettuun aikaani olisi noin kuukausi. Olisin viettänyt kesän ensin lomaillen, jäänyt heti sen jälkeen äitiyslomalle odottelemaan pienen syntymää. Helteiden aikaan olisin tuskaillut oloani ja turpoavia nilkkojani, nyt olisin helpottunut ukkosten tuomista viileämmistä ilmoista ja jaksaisin käydä lähikaupassa keskellä päivää. Palaisin kotiin kokkailemaan, lepäilemään, lueskelemaan, järjestelemään hieman paikkoja. Kaikki tarvikkeet tulevaa pientä ihanuutta varten olisi jo hankittu, sovittelisin niitä kaksioomme. Kyllähän me tässä vielä pärjäillään, katsotaan isompaa kotia sitten, kun vauva on syntynyt ja elämä asettunut hieman raiteilleen. Mies tulisi aikanaan kotiin töistään, kyselisi omaan tapaansa, onko paksu olo. Silittelisi vatsaani, mitä teki jo heti raskauden alusta alkaen. Odottelisimme, kummatkin, kirjaimellisesti. Ei enää kovin kauaa.
Miten kaukaiselta tuo tuntuukaan.
Kaupan kassalla myyjä mainitsee verigreippipussini kohdalla, että ovatpa ne herkullisen näköisiä. Niin ovat, vastaan, aurinkoisia. Jätän kertomatta, mitä ne greipit minulle oikeasti tarkoittavat. Ne ovat muutakin kuin iloisen ja aurinkoisen näköisiä. Ne symboloivat sitä, millä yritän jotenkin hallita tätä valtavan isoa asiaa, joka tapahtuu tai on tapahtumatta huolimatta siitä, mitä minä toivon ja haluan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti